Minulle on vuosien saatossa kasvanut aikamoinen itsekritiikin taso ruokabloggauksen suhteen: ruuan pitää olla hyvää, annoksesta pitää tulla hyvän näköinen, siitä otetun kuvan pitää näytää hyvältä ja lopuksi vielä itse blogikirjoitukseen pitäisi saada jotain järkevää sisältöä. Blogini alkuaikojen postaukset herättävätkin nykyään melkoisia myötähäpeän tunteita ja uudet kirjoitukset saattavat viettää draftijonossa pahimmillaan viikkoja, kun yritän keksiä jotain muuta sanottavaa kuin että hyvää oli.
Aiemmin olen panostanut lähinnä kokkaamisen opetteluun, mutta alkuvuodesta pyrin puuttumaan muiden vaiheiden vaikeuteen tilaamalla Amazonista muutaman kirjan. Näistä yhden mainitsinkin hyvällä menestyksellä aiemmin, mutta tänään keskitytään kirjaan, jossa kerrotaan, että ruokaa ei tule kuvailla hyväksi tai herkulliseksi, eli Dianne Jacobin kirjaan Will Write for Food (WWfF).
WWfF:n tarkoitus on kattaa suunnilleen koko ruokakirjoittamisen ammatillinen maailma lehtiartikkeleista ravintola-arvioiden ja keittokirjojen kautta ruoka-aiheiseen fiktioon. Aika suuri osa kirjasta käsittelee sitä miten pääset alalle töihin tai saat keittokirjasi julkaistua. Harvinaisen selväksi tulee, että ruokatoimittajaksi ryhtymisessä ei (ainakaan Amerikassa) ole taloudellisessa mielessä järkeä, ellei käy älyttömän hyvä tuuri.
Omasta näkökulmastani mielenkiintoisempia ovat kuitenkin ne osat, joiden aiheena on varsinaisesti kirjoittaminen. Alkupuolella puhutaan paljon oman tyylin tunnistamisesta ja hiomisesta. Mielenkiintoista onkin, miten omaan kirjoitustyyliin ei varsinaisesti tule paljon kiinnitetyä huomiota, mutta kun sitä alkaa analysoimaan, niin tiettyjä piirteitä on helppo löytää. Ruuan kuvailusta jäi parhaiten mieleen se, että ruokaa on aivan turha kehua hyväksi tai herkulliseksi. Senhän pitäisi olla itsestäänselvää: kuka nyt pahasta ruuasta kirjoittaisi. Myöskään lukijan maku ei välttämättä ole sama kuin kirjoittajan. Sen sijaan pitäisi yrittää löytää taoja kuvata ruokaa edes jotenkin objektiivisin, tai edes vertailtavissa olevin termein.
Ravintola-arvioiden kirjoittamistakin käsitellään melko laajasti. Niitä ei tässä blogissa ole nähty, koska en ole ainakaan tähän mennessä kokenut olevani tarpeeksi kokenut ravintolakävijä, että osaisin kertoa ravintolaruuan laadusta.
Ehkä mielenkiintoisin osa kirjasta oli kuitenkin reseptien kirjoittamista käsittelevä osa, vaikka suurin osa täälläkin olevista resepteistä on suoraan (tai käännetty) jostain keittokirjoista tai netistä. Reseptien kanssa on syytä muistaa, että suurin osa lukijoista ei ole yhtä sinut keittiötermien kanssa kuin kirjoittaja itse on, joten reseptin metodiosan tulisi olla yksityiskohdissaan lähes lapsellinen ja ehdottoman looginen. Tähän on tullut kirjan lukemisen jälkeen kiinnitettyä paljon huomiota. Monessa keittokirjassakin reseptien selkeyteen jää toivomisen varaa.
WWfF:n suurin anti on ollut siinä, että sen jälkeen olen kiinnittänyt huomiota asioihin, joita ei ennen ole tullut ajateltua. Valitettavasti tämä ei ole tehnyt bloggaamisesta lainkaan helpompaa, päinvastoin. En suosittele kirjaa siis siihen tarkoitukseen, mihin itse sen hankin. Muille sitten kylläkin..
(Kirjan kirjoittajalla Dianne Jacobilla on myös mielenkiintoinen blogi, jossa käsitellään samoja aihepiirejä kuin kirjassakin.)
Tuosta reseptien lapsellisesta yksinkertaisuudesta tuli mieleen italiaisen klassikon Hopealusikan englannikosen esipuhteen kommentti siitä, että kuinka reseptejä ollaan käännöksessä tehty yksityiskohtaisempia, koska englanninkielinen lukija odottaa yksityiskohtaisempaa reseptiä.
Mielenkiintoinen kulttuuriero.
Näin äkkiseltään voisi ajatella, että paikallinen kohdeyleisö tuntee paremmin paikalliset keittiötavat ja ruokalajit, joten yhtä yksityiskohtainen selostus ei ole tarpeen toisin kuin meille, jotka ei olla niin kotonamme italialaisessa keittiössä. Mulla on tuosta tosin alkukielinen versio.. 😀
Tunnistan itse myös nuo kirjoittamasi ensimmäisen kappaleen jutut. Itsekritiikki nousee niin, että esim. ihan hyviä ruokia jää postaamatta, kun ei tule tyydyttävää kuvaa. Ja sehän on oikeasti aivan typerää…
Toi kuva-asia on kyllä paha. Kuvat on kuitenkin aika tärkeä osa ruokablogia. Monet kun vain katsoo kuvat ja lukee ekan ja vikan lauseen. 😀
Hyvä kirjoitus, piti muuten sanoa jo aluksi. Mutta en ole kanssasi aivan samaa mieltä laatukriteereistä: minusta on kivaa kirjoittaa myös mokaamisesta eli sitä kautta oppimisesta.
Kuvilla on toki paljon merkitystä, mutta jos ei saa edustuskelpoista kuvaa niin aina voi jättää blogauksen ilman kuvaa. Minusta parempi näin.
Olet oikeassa tuosta mokaamisista kirjoittamisesta. Ehkä tuo kriteeristö menisi paremminkin niin, että jos menee tosi hyvin tai tosi huonosti, se on mahtavaa blogimateriaalia. Huonoin tapaus on se, missä lopputulos on laimea (ulkonäöltään tai maultaan), mutta ei oikein osaa sanoa mistä se johtuu. Tällöin se oppimisaspekti jää puuttumaan. Ja totaaliset katastrofit nyt ovat hauskoja ilman erityistä oppimistakin. Olenhan itsekin blogannut mm. poltettuja joulutorttuja ja pohjaan keitettyjä perunoita.
Mä en ole tainnut kovin montaa ruokaa ilman kuvaa postata. Se vaatisi sen, että ruoka on ollut muutoin todella erinomainen. Joskus kuva ihan vain unohtuu ottaa, mutta usein tällöin bloggaan ruuasta sitten myöhemmin uuden yrityksen jälkeen kun ne kuvatkin ovat tarttuneet mukaan. Jos taas kuvat ovat surkeita, mutta ruokakaan ei niin ihmeellistä, niin olisiko sillä postauksellakaan kummoisempaa arvoa ollut..