Vuoden arpomisen jälkeen sain vihdoin aikaan Sorsanpaistajalle facebook-sivun. Linkki löytyy tuosta sivupalkista. Saa tykätä!
Saa tykätä
Metaruokaa
Kirja ruokakirjoittamisesta: Will Write for Food
Minulle on vuosien saatossa kasvanut aikamoinen itsekritiikin taso ruokabloggauksen suhteen: ruuan pitää olla hyvää, annoksesta pitää tulla hyvän näköinen, siitä otetun kuvan pitää näytää hyvältä ja lopuksi vielä itse blogikirjoitukseen pitäisi saada jotain järkevää sisältöä. Blogini alkuaikojen postaukset herättävätkin nykyään melkoisia myötähäpeän tunteita ja uudet kirjoitukset saattavat viettää draftijonossa pahimmillaan viikkoja, kun yritän keksiä jotain muuta sanottavaa kuin että hyvää oli.
Aiemmin olen panostanut lähinnä kokkaamisen opetteluun, mutta alkuvuodesta pyrin puuttumaan muiden vaiheiden vaikeuteen tilaamalla Amazonista muutaman kirjan. Näistä yhden mainitsinkin hyvällä menestyksellä aiemmin, mutta tänään keskitytään kirjaan, jossa kerrotaan, että ruokaa ei tule kuvailla hyväksi tai herkulliseksi, eli Dianne Jacobin kirjaan Will Write for Food (WWfF).
WWfF:n tarkoitus on kattaa suunnilleen koko ruokakirjoittamisen ammatillinen maailma lehtiartikkeleista ravintola-arvioiden ja keittokirjojen kautta ruoka-aiheiseen fiktioon. Aika suuri osa kirjasta käsittelee sitä miten pääset alalle töihin tai saat keittokirjasi julkaistua. Harvinaisen selväksi tulee, että ruokatoimittajaksi ryhtymisessä ei (ainakaan Amerikassa) ole taloudellisessa mielessä järkeä, ellei käy älyttömän hyvä tuuri.
Omasta näkökulmastani mielenkiintoisempia ovat kuitenkin ne osat, joiden aiheena on varsinaisesti kirjoittaminen. Alkupuolella puhutaan paljon oman tyylin tunnistamisesta ja hiomisesta. Mielenkiintoista onkin, miten omaan kirjoitustyyliin ei varsinaisesti tule paljon kiinnitetyä huomiota, mutta kun sitä alkaa analysoimaan, niin tiettyjä piirteitä on helppo löytää. Ruuan kuvailusta jäi parhaiten mieleen se, että ruokaa on aivan turha kehua hyväksi tai herkulliseksi. Senhän pitäisi olla itsestäänselvää: kuka nyt pahasta ruuasta kirjoittaisi. Myöskään lukijan maku ei välttämättä ole sama kuin kirjoittajan. Sen sijaan pitäisi yrittää löytää taoja kuvata ruokaa edes jotenkin objektiivisin, tai edes vertailtavissa olevin termein.
Ravintola-arvioiden kirjoittamistakin käsitellään melko laajasti. Niitä ei tässä blogissa ole nähty, koska en ole ainakaan tähän mennessä kokenut olevani tarpeeksi kokenut ravintolakävijä, että osaisin kertoa ravintolaruuan laadusta.
Ehkä mielenkiintoisin osa kirjasta oli kuitenkin reseptien kirjoittamista käsittelevä osa, vaikka suurin osa täälläkin olevista resepteistä on suoraan (tai käännetty) jostain keittokirjoista tai netistä. Reseptien kanssa on syytä muistaa, että suurin osa lukijoista ei ole yhtä sinut keittiötermien kanssa kuin kirjoittaja itse on, joten reseptin metodiosan tulisi olla yksityiskohdissaan lähes lapsellinen ja ehdottoman looginen. Tähän on tullut kirjan lukemisen jälkeen kiinnitettyä paljon huomiota. Monessa keittokirjassakin reseptien selkeyteen jää toivomisen varaa.
WWfF:n suurin anti on ollut siinä, että sen jälkeen olen kiinnittänyt huomiota asioihin, joita ei ennen ole tullut ajateltua. Valitettavasti tämä ei ole tehnyt bloggaamisesta lainkaan helpompaa, päinvastoin. En suosittele kirjaa siis siihen tarkoitukseen, mihin itse sen hankin. Muille sitten kylläkin..
(Kirjan kirjoittajalla Dianne Jacobilla on myös mielenkiintoinen blogi, jossa käsitellään samoja aihepiirejä kuin kirjassakin.)
Viikon keittiövinkki
Jos laitatte blenderissänne päreiksi raakaa kalaa, siivousta ei kannata jättää huomiselle, ellette halua, että blenderinne haisee pilaantuneelle kalalle vielä puolen vuoden päästäkin.
Blogitapaaminen Nummelassa 2.0
Tämänkertaisen ruokabloggaajien kokoontumisen vetonaulana oli kaksi kuukautta merilevässä säilötty raaka kuha. Muihin jännitystekijöihin kuului pullon viiniä nauttinut autokuski, mystinen piiskattu lammas sekä kaikkien huulilla ollut kysymys aamiaisen laadusta.
Kiitokset kaikille paikallaolleille, erityisesti isäntäväelle. Palaan omiin tuomisiini myöhemmissä postauksissa. Tässä ensialkuun hieman kuvakavalkadia.
Uusi renki
Kun lukijani Rovaniemeltä saakka vaatii aktiviteettia, niin yritetään sitten. Ennen sitä täytyy kuitenkin esitellä viime viikolla Hulluilta päiviltä nappaamani uusi keittiöorja, jota onkin jo tullut testattua niin pullan, patongin kuin pizzan vääntämiseen. Ainakaan vielä en ole keksinyt mitään valittamisen aihetta. Vielä kun keksisi sille paikan muutenkin pullollaan olevasta keittiöstä.
Nyt onkin aihetta syventyä tarkemmin Professional Bakingin hiivataikinalukuihin ja viva ciabattaan..
Kauppareissulla Vanhasen kanssa
Jos nyt joku elää puskassa, eikä ole kuullut, niin Matti Vanhanen kävi lähikaupassaan pari päivää sitten, huomasi, ettei siellä ollut hänelle korvaamatonta Valion maitoa tarjolla, kimpaantui ja päätti vaihtaa kauppaa 25 vuoden asioimisen jälkeen. Todennäköisesti kyse on jonkinlaisesta Keskusta/MTK/Valio epäpyhästä salaliitosta, mutta jos unohdetaan hetki reaalimaailma ja oletetaan, että Matille nyt vain on niin tärkeää saada juuri oikein valmistajan maitoa, että on valmis vaihtamaan rakkaan lähikauppansa toiseen 25 vuoden asiakassuhteen jälkeen, mitä tästä voimme päätellä?
Jos kaikki olisivat yhtä vaativia asiakkaita kuin Vanhanen, olisivat kauppojemme valikoimat ihan toisella tasolla!
Jos nyt unohdetaan sellaiset perusbrändit kuin Vaasan ruisleipä ja Coca cola, jotka löytyvät jokaisen pienenkin kaupan valikoimista (ehkä Matin Valio-maito kuului tähän kategoriaan?) ja sellaiset pikkuseikat kuin kunnon lihatiski, niin omaa kaupanvalintaani ohjaavat mm. seuraavien tuotteiden saatavuus: Arlan raejuustot, Barillan pastat, Ben & Jerryn jätskit, Brunnebyn mehut ja Muttin tomaattimurskat. Sattumalta lähikaupoistamme K-kauppa voittaa tämän vertailun 4-1. Vain tomaattimurskaa ei K-kaupasta saa. Liekö siis ihme, että kauppareissumme suuntautuvat K-kaupan puolelle ja S-marketista haemme vain puolen tusinaa tomaattimurskapurkkia aika ajoin..
Millä perusteella sinä valitset lähikauppasi?
(Ainiin! K-marketin puolella on muuten vain Valion perusmaitoja. Mitähän Matti tähän tuumaisi?)
Kuvista
Muutamissa ruokablogeissa on keskusteltu viime päivinä kuvien muokkaamisesta ja erityisesti ruokakuvien lavastamisesta sellaisin keinoin, jotka tekevät ruuasta syömäkelvotonta. Ja sitten eräässä kommenttiketjussa nostettiin esiin tämä blogi esimerkkinä ruokaa feikkaavasta blogista tämän postauksen huonon sanavalinnan takia.
Myönnetään, tekstistä puuttui 😉 (<-hymiö), mutta hei haloo?! Minun lavastustaitoni ovat siinä pisteessä, että olen juuri oppinut, että timjaminoksa kuvassa saattaa tehdä ruuasta houkuttelevamman näköisen. Ihan polttopullo+hiuslakkavaiheeseen en ole vielä päässyt. Sen sijaan yritin tuoda postauksessa esiin sitä, että olisin ruokafeikkauksen sijaan kaivannut neuvoja ruuan normaaliin esillepanoon, siis sellaiseen, jonka jälkeen ruoka on vielä syötävässä kunnossa. Eli kertauksen vuoksi. Kaikki tässä blogissa olevat kuvat ovat a) minun (tai vaimoni) ottamia, b) otettu oikeasta reseptinmukaisesti valmistetusta ruuasta ja c) niiden muokkaamiseen on käytetty vain sellaisia säätöjä (kirkkaus, valkotasapaino, saturaatio, terävöinti, rajaus), jotka jokaisen valokuvaajan on joka tapauksessa itse päätettävä tai sitten kamera tekee nämä päätökset kuvaajan puolesta.
Tortut
Aluksi myöhäiset kiitokset kaikille kanssabloggaajille mainiosta perjantai-illasta Memphisissä. Seuraavaa tapaamista jälleen innolla odotellen..
Leivonta on tarkkaa puuhaa. Jossain vaiheessa sitä oppii, että kannattaa käyttää ajastinta. Sen jälkeen oppii, että ajastimeen kannattaa laittaa oikea aika. Mutta sitten, kun ajastimessa on ollut oikea aika, ja sen soidessa vastaan tulee epäilyttävä palaneen käry, täytyy syyllistä etsiä muualta. Esimerkiksi 50 astetta liian kuumasta uunista.
Siis jos joku on ihmetellyt vuosittaista joulutaukoani, niin sillä saattaa olla jotain tekemistä jouluruokien onnistumisprosentin kanssa.
Uutta tuubaa
Kun ei mulla ole mitään blogattavaakaan, ni päätin laittaa ulkoasun uusiks. Ei sekään ole vielä kyllä hienosäädetty. WordPressissä on kyllä puolensa mutta kun vanha teema oli auttamattoman vanhentunut, niin ei sitä meinannut saada yhteistyöhön uudempien juttujen (kuten wordpressissa tagien) kanssa ainakaan sillä paneutumisella, mitä jaksoin asiaan laittaa. Eli etsin uuden ulkoasun joka on mahdollisimman lähellä vanhaa. Kivaa.
Facebook ja muut härpäkkeet
Ennen oli bloggaus helppoa. Sen kun vain asensi wordpressin ja alkoi postailemaan. Ehkä blogilistalle kannatti liittyä, kun se teki kanssablogien seuraamisen helpommaksi.
Nyt tuntuu olevan muodissa facebook-sivujen luominen blogeille. Tähän en taida olla ihan vielä valmis (kun vähäinen fanimäärä harmittaisi), mutta kysyisin postausten laittamisesta newsfeediin. Jotkut näyttävät käyttävän NetworkedBlogs-applikaatiota ja toiset vain heittävät linkkejä postauksiinsa. Mitä hyötyä tuosta applikaatiosta on verrattuna manuaaliseen linkkien postaamiseen ja onko tuossa muita hyödyllisiä ominaisuuksia. Esittelysivulla ainakin on tavalliseen tapaan hypetystä ja ylisanoja..